Analysointia - "Haluan tulla hyväksi ratsastajaksi"

"Ratsastusurani" alkuaikoina ei minulla ollut juurikaan tavoitteita. Tai ehkä oli, mutta ne olivat lähinnä sellaisia "päästä taluttamaan alkeistunnille aloittelijoita", "siirtyä kokeneempien tuntiryhmään", "olla in jossain talliporukassa" sekä muita tämäntyyppisiä. Tuo kokeneempien ryhmään siirtyminenkään tuskin liittyi lainkaan ratsastuksellisiin taitoihin, vaan olisi ollut siistiä olla ratsiopen luottotyyppi ja tallityttö. Kilpailullisia haluja ei mulla siis ollut lainkaan, sillä en mä tainnut edes tietää niistä mitään. Mitä nyt muka pätevänä seurasin olympialaisia teeveestä, vaikkei mua edes kiinnostanut koko kilparatsastuksen seuraaminen; ehkä olisikin kiinnostanut jos olisin aiheesta jotain tiennyt, kerta puskatallien "kasvatti" olin (tai no vähän edelleenkin :D)
Mä en silloin ihaillut hienoja kisaponeja, tai ymmärtänyt kevytrakenteisten mutta lihaksikkaiden puoliverisratsujen päälle. Kai ne vaan tuntui niin kaukaisilta. Muhkut möhömahat ja karvaset pikkuponit olivatkin enempi mun mieleen, ja ratsastuskouluaikojen lempparitkin oli suokkeja tai shettiksiä. Huippufiilis taas oli päästä leikkitunnille ilman satulaa - enkä edes tiennyt mikä on peräänanto, vaikka sanan olin joskus saattanut kuullakin. 

Joskus sain koittaa Katsun Tindra-vuonista, millaista saatoin joskus haluta... Joo pelkällä kaulanarulla mentiin, kuva kertonee loput. D:

Luovutin ja siirryin suitsiin. Näyttää vähän hallitummalta :D

Tilanne on muuttunut aika paljon viimeisen vuoden, ehkä kahden aikana. Kuten blogistakin saattaa huomata, on valmentautuminen, kehittyminen, tavoitteellisuus ja kisaaminen sellaisia asioita, joita en tämän lajin puolella jättäisi enää mistään hinnasta pois. "Uusi" hevonen, Lotta, ostettiin kisahevoseksi esteille, joten sillä tuli olla monia käyttövuosia edessä, kapasiteettiä riittävän korkeille radoille, sekä luonnetta selviytyä pitkistä kisamatkoista ja uusista paikoista. Ehdotonta oli tottakai myös terveys, kiva luonne ja hyvä käsiteltävyys, mutta niin oli myös Prinssin kanssa. Kyllähän sen piti myös tuntua omalta ja mulla ja Lotalla ns. kolahtaa palaset yhteen. Parhaan ystävän, lemmikin ja mun-koko-elämä -pestien lisäksi sen vaan piti täyttää myös aiemmin mainitut kriteerit, toisinkuin kolme ja puoli vuotta sitten Prinssiä etsiessä.

Niin että tää oli mulle täysin riittävä taitotaso. Kuvassa Prinssi.

Aika tarkalleen puolitoista vuotta sitten Prinssin kanssa alkoi kiinnostaa kisaaminen. 31.5.2015 ensimmäiset yhteiset esteluokkamme olivat 50 ja 70cm, eikä sen jälkeen paluuta ollut. Neljissä kisoissa kävimme yhteensä ponipapparaisen kanssa, ja ruusukkeitakin tuli. Viimeisenä syksynämme löytyi kouluvalmentaja, jonka myötä pääsin ratsastukseen oikeasti kiinni; ai tältä sen kuuluu tuntua, woutsi!

Nyt sitten nykyhetkeen. Mitä enemmän seuraan ja olen mukana kilparatsastuksessa, sitä korkeammalle nousee tavoitteeni ja haluni päästä pitkälle, olla hyvä ratsastaja. Hyvänkin ratsastajan voi käsittää yhtä monella tavalla, kuin on ratsastajiakin, joten avaan vähän omaa ajatustani.
Hyvä ratsastaja mielestäni kunnioittaa hevosta, ja hevonen kunnioittaa samaten ratsastajaa. Yhteispeli on mukavaa, kaunista ja rentoa, ja hyvä ratsastaja kertoo hevoselle selkeästi, ymmärrettävällä tavalla ohjeet työntekoon. Jos ongelmia ilmenee, osaa ratsastaja antaa hevoselle aikaa ja eväät hoksata pyydettävät asiat. Hyvä ratsastaja ei mielestäni toru hevosta, vaan opettaa positiivisen kautta mikä on oikein, eikä vaadi liikoja, mutta sopivasti "haastaa" hevosta käyttämään myös omia aivojaan. Omien kokemuksieni mukaan hevonen on parhaimmillaan huomatessaan itse oppivansa jotain, eikä ns. pakotettuna.
Nämä yllämainitut asiat ovat muutamia niistä ominaisuuksista, jotka toivoisin minulla suotavan. Varmasti tehokkain keino niiden saamiseksi on ratsastaa paljon erilaisia hevosia erilaisissa tilanteissa, olla avoin muiden neuvoille ja mielipiteille unohtamatta kuitenkaan oman järjen käyttöä. Jostain juuri luin (en muista mistä :D) myös erään erittäin hyvän lauseen, joka on ehdoton ykkösasia hevosten kanssa, mutta joka oikeasti selkeydessään ainakin minulta jää välillä vajaaksi: "tiedä ensin itse mitä teet, ennenkuin pyydät hevosta tekemään". Monesti, liian monesti olen vain ratsastellut ja tehnyt vähän väistöä sinne, avoa tonne ja joskus volttia, vaikka ratsastus paranisi erittäin moninkertaisesti, jos suunnittelisin tekemäni etukäteen, valmistuisin joka apuun ja keskittyisin. Sen lisäksi, ja etenkin tämä kyseinen lause tarkoittaa itselleni myös sitä, että ennenkuin vaadin hevoselta mitään, tiedän mitä siltä olen vaatimassa. Haluanko sen kokoavan, venyttävän tai rentouttavan itseään? En voi vaatia sitä menemään kunnolla, jos en itsekään hahmota mikä on tämä "kunnolla".
Itsessäni huomaan myös usein liian voimakkaita ja turhia ennakkoluuloja monia asioita kohtaan, mutta kokemuksen myötä sellaisetkin karsiutuvat hiljalleen pois. Pienet ennakkoluulot ovat kyllä opettavaisia ja tervejärkisiäkin; en ehkä menisi hevosen selkään, jos se heittää itseäni paremmatkin ratsastajat alas. Edelliseen viitaten jatketaan siis vielä lisää pohdintaa, mikä olikaan taas tämä "paremmat"...
Kun taas sanon "Haluan tulla hyväksi ratsastajaksi", se tarkoittaa myös sitä korkealle tähtäämistä. Olla niiden joukossa, joita nyt kutsun hyviksi. Kansallisella tasolla kilpailevia, kenties vielä korkeammalle (oikeastaan eihän sitä osaamista tasolla vaan taidolla mitata, mutta samapa tuo)..? Sinne päästäkseni haluan ja täytyykin alkaa "täyttää" aikaisemmin mainittuja "kriteereitä", ja senhän takia me Lotan kanssa valmentaudutaan; kehittyäksemme ratsukkona, mutta myös minä ratsastajana ja Lotta ratsuna.

 Mulle ryhti ja kropan parempi yhteispeli, ennenkuin voidaan enempää pyytää (massaköyhältä) Lotaltakaan

Motivaatio on siis nyt korkeammalla kuin koskaan, ja mielikin on tainnut sokaistua todellisuudelle; tottakai musta tulee estevalmentaja ja hommaan oman tallin, koska hevoset on parasta (Mikseivät olisikaan. Aina se ei vaan tunnu siltä.)! Kun vaan muistaisi tuonkin ammatin ruosteisen puolen sekä, noh, marraskuun ja loskan... Ja kuinka mukavaa olisikaan tulla neljältä kotiin ja jättää työasiat seuraavalle työpäivälle, eikä olla sidottuna 24/7 varmistamaan loimitusta tai ruokintaa - saatika sairaspotilaita! Niin, toivottavasti muistan harkita ennenkuin vasta oman tallin pihassa. Mutta siitä huolimatta nyt uskon niin vahvasti kuin ihmismieli vaan sallia antaa, että tietä on vain eteenpäin, ja mun halu oppia ei laske edes marraskuun kurjimpana iltana. Ja vaikka niin tulisikin tapahtumaan, muistan tämän postauksen ja olen taas matkalla esteratsastuksen kärkeen!

Tällä lookilla pääsee korkealle!

Onko muilla ollut tällaisia motivaatiokausia, 

ja miten selviätte marraskuumasennuksesta? Onko teillä tavoitteet muuttuneet paljonkin ensimetreiltä, vai oletteko alusta pysyneet samalla "ratsastajatyyppilinjalla"? :D